Se tyttö asuu kaukana kaukana suuren metsän takana. Tyttö asuu kivisessä tornissa.- .Tornissa jokainen kivi on muurattu tiukkaan ja huolellisesti umpeen.
Pienin, ja ohuinkaan valonsäde ei pääse tunkeutumaan torniin. Se on korkea torni, jonka jokaisen kiven tyttö on itse valinnut, ja muurannut umpeen.
Tyttö asuu tornissa ja sillä on suuri salaisuus. Monet ovat yrittäneet selvittää tytön salaisuutta, mutta kukaan ei ole siinä onnistunut. Iltaisin, jos painaa korvan
tornia vasten, voi kuulla tytön nyyhkytyksen, hän itkee. Tyttö itkee koska hän on näkymätön. Se on tytön salaisuus.
Kun tyttö oli vielä pikkuinen, hän leikki niinkuin muutkin lapset. hän leikki muiden kanssa auringossa yhtä paljon kuin rankkasateessa. Tyttö oli ihan tavallinen tyttö
silloin. Se itki silloin kun oli surullinen, ja nauroi kun oli iloinen.
Sitten tyttö rupesi kasvamaan. Hän kohtasi uusia asioita ja vieraita paikkoja. Hän kasvoi ja vietti enemmän aikaa yksinään. Siitä alkoi tuntua että sen kaverit
eivät olleetkaan samanlaisia kuin se itse, mielummin se katsoi muitten leikkimistä sivusta, kun meni itse mukaan.
No, vuosikaudet tyttö yksikseen raahasi painavia kiviä torniinsa, hio niitä ja sovitteli paikoilleen. Samalla kun tyttö rakensi tornia, hän kävi yhä haaleammaksi ja
näkymättömäksi ja hänen kaverit muisti häntä yhä harvemmin.
Lopulta torni oli valmis. Tyttö meni sisään, ja muurasi oviaukon umpeen. Tyttö oli nyt täysin huomaamaton, ja suojassa maailmalta. Aikaa kului ja tyttö eleli tyytyväisenä
tornissa ja tarkkaili toisten ihmisten elämää. Tyttö ei edes itse huomannut, kuinka hän muuttui näkymättömäksi. Kerran kun tyttö oli tarkkailemassa tapansa mukaan
ympäristöä, hän huomasi pojan. Jo kaukaa tyttö näki, että pojassa oli jotain erikoista; poika oli prinssi. Sellainen prinssi, joka voisi suudelmallaan vapauttaa tytön
tornista, ja palauttaa tytön näkyväksi, takaisin maailmaan.
Pikku hiljaa tyttö alkoi muuttua takaisin näkyväksi. Hän alkoi näkyä niin, että jutteli pojan kanssa ja nauroi hänen kanssaan. Voi kuinka hyvältä ja oudolta se
tytöstä tuntui. Se ei ollut vuosikausiin jutellut kenenkään kanssa niin.
Tytön mielessä alkoi elää toivo, toivo siitä, että poika antaisi ratkaisevan suudelman, ja muurit sortuisivat tytön ympäriltä. Tyttö toivoi ja pelkäsi yhtäaikaa.
Toivo siitä, että pelastuisi, pelko siitä, ettei pelastuisi.
Sitten tuli jonkinlaiset suuret juhlat. Tyttökin saapui sinne, ja poikakin oli paikalla. Juuri, aivan niillä sekuneilla kun he suutelivat, tyttö erehtyi, hän ei
ymmärrä, hän tekee virheen. Kun tyttö uskaltaa aukaista silmät, sen eteen aukeaa lohduton näky. Sen oman tornin viereen on tullut vankka muuri, jonka toisella
puolella on poika.Tyttö on taas näkymätön, hän menee tornin pohjalle ja aloittaa hillittömän itkun. Se nyyhkytyksen voi kuulla, jos painaa korvansa tornin seinää
vasten. Vieressä olevan muurin takana tyttö kuulee, kun poika on toivoton. Tyttö ei kestä enään.

Unessa minä tanssin niityllä, keskellä kukkia, mutta äkkiä alkoikin sataa lunta. Hän piti minua kädestä, pakotti kävelemään eteenpäin. Aloin väsyä ja itkeä ja sanoin, että en jaksa enään. Kohta tulee kevät, hän sanoi, eikä uskonut itsekkään. Hän kantoi minua, mutta sitten aloin kutistua, ja muutuin elottomaksi nukeksi. Hän yritti ravistaa minua eloon, mutta minä vain tuijotin kirkkain, ilmeettömin silmin ja suu hymyssä häntä. Hän istui nukke sylissä ja itki.
Samassa siirryimme autoon, jossa oli äitini, niin etten nähnyt häntä, ja hän soitti viulua, mutta viulu oli epävireessä, ja hän alkoi itkeä. Pian hän, te kaikki, jätitte minut yksin seisomaan keskelle kukkamerta, ettekä koskaan tulleet hakemaan takaisin. Ja silloin kun kukkamerella sataa lunta, kukaan ei ole nostamassa minua pystyyn uudestaan.
Jos ette tajunnu tarinan todellista tarkoitusta niin ei kannata puhua siitä ollenkaan.
(c) Stylellä

//// Eräs ihminen selitti tämän omasta näkökulmasta ja selitti mullekki paljon, kiitos /////
/
/Mysteerinen eräs ihminen sanoo:
/jos toi on ollut oikee uni tulkitsen sen näin : sillo ku sulla meni hyvin, sä olit iloinen
/ja kauheen pirteä tyyppi. Sitten kun alko kaikki huonot jutut sä muutuit kylmäks ja
/ilottomaks. Joku yritti pitkään auttaa sua, auttaa selviimään niistä. Lopulta se tajusi /
/ettei pysty siihen ja on nyt kauhean pahoillaan ettei pystynyt. Nukke kuvastaa sitä että
/sä et anna kenenkään nähdä lävitses ja tuntea sua
/ Auto kuvastaa kotia, äiti perheen rakkautta, viulu sitä millaisessa kunnossa välinne ovat.
/ Sitten kaikki ovat jättäneet sinut ja mielestäsi kukaan ei auta sua jaksamaan kun
/seuraavan kerran sulle on kauheen paha olla.
/ KIITOS TOSI PALJON SULLE IHMINEN :)

Äiti tapaa nykyään sanoa, että olen aina poissa. Vaikka olisin aivan lähellä, olen silti jossain muualla.
Siskoni tapaa sanoa nykyään, että ymmärtää minua. Vastasin hänelle, että hän ei tule koskaan ymmärtämään minua.
Toinen siskoni sanoi, että ei tarvitse minua, että pärjää ilmankin.
Tarpeeton, ilmaa, rikkimennyt nukke, puhkikulunut,minä. Kuin nalle, jolta jolta puuttuu nappisilmä, kuin puu,
joka on saastunut niin ettei kasvata enään vihreitä lehtiä.
Niin monta ääneen sanomatonta asiaa, niin monta kaunista sanaa minulla on sanomatta.
Pelko. Toivo. Pelko ettei toivoa enään ole, toivo siitä että pelko haihtuu joskus.
Viha. Pettymys. Viha pettymystä kohtaan, pettymys vihaamiaan asioita kohtaan.
Usko. Rakkaus. Uskon rakkauteen, haluan uskoa.  Raukkaudessa täytyy osata olla uskollinen, osaanko?
Eräänä iltana pyöräilin ulkona. Etsin paikkaa.
En löytänyt.
Etsiin itseäni, ja paikkaa, ihmisiä, samanlaisia ja erilaisia kuin minä. Hyviä ihmisiä.
Täällä asuvalle ystävälle sanoin, että Oulu on paska paikka, ja koko oulussa ja kempeleessä ei ole ketään
hyvää tyyppiä ikinä ollutkaan, eikä tule olemaankaan. Hän kieltäytyi kuuntelemasta.
Huoli.
Se jatkuva huoli, mikä minua ympäröi, se tuska mikä minua painaa.
Minun lukuni ei tule loppumaan vielä?
Katselen itseä peiliin. Vaaleat hiukset, vihreät silmät. Väsynyt. Kuollut. Surullinen. Näytin surulliselta.
Ehkä olin surullinen tajutessani, että lapsuus oli takana päin. Tai ehkä asiani on niin sekaisin. Etkö aio kysyä?
Etkö aio välittää? Et.
En minä varsinaisesti surulliselta näyttänyt, ehkä pettyneeltä. Hämmentynyt kuvaisi tuota typerää tyttöä, joka
minua peilistä vilkuilee.

Mun elämä on näin muutenkin ihan palasina. Tyttö alkaa itse muuraamaan tornin aukkoa umpeen se huutaa apua, mutta kukaan ei ole kuuntelemassa. Se on onneton, ja yksin. Tyttö odottaa pelastajaa, tajuten kyllä, ettei kukaan tule pelastamaan, ellei se itse tee mitään. Ja se ei tee.

Kaikesta huolimatta, odotan, että joku  ulkopuolinen tekisi jotain ratkaisevaa. Mä en itse enään uskalla ryhtyä mihinkään, ainakaan kovin ratkaseviin asioihin tilanteen korjaamiseksi. Tuntuu kuin sylissä olisi lasisia esineitä, osa jo sirpalaina, mutta osa vasta säröillä, ja ne asiat haluisin säilyttää, joita en ole itse tahallaankaan rikkonut, vain säästääkseni sydäntäni. Tiedän että tämän tekstin lukeminen on vaikeaa ja sydäntä särkevää, pelottavaa, ja tämä teksti sai silloinkin kyyneleet silmiini kun kirjoitin tätä. Niitä säröillä olevia astioita olette te kaikki, joita olen käskenyt lukemaan tätä. Tämä taitaa olla avunhuuto pimeyteen, mutta kukaan ei vastaa? Korjatkaa toki, jos olen väärässä. Te kaikki, pisin tuntemisaika on varmaan muutaman kuukauden, tai viikon. Te olette enkeleitä, että ette käännyttäneet mua heti ovelta pois. Kiitos siitäkin.

Sit välillä, haudon niitä ajatuksia. En taida jaksaa kertoa niistä vielä, mutta joskus ehkä. Tää kirjoittaminen on tosi raskasta. Pitää miettiä, mitä on tapahtunut, miksi, ja mitä siitä seurasi. Kaikki paska vielä kerran.

Muuten, joka ikinen kirosana jonka sanon, kertoo epävarmuudesta. Älkää silti väheksykö mua sen enempää kuin muulloinkaan.

Eniten kaipaan sitä suurta rakkautta. Jotain, kuin äiti ja lapsi, siskokset, mutta mukana olisi se rakkaus. Jotain niin läheistä, niin äänetöntä kaipuuta ja hellyyttä kaipaisin. Se sais mut jäämään. Mut hei, liikoja ei saa pyytää, ja toivossa on hyvä elää.

Yritän aina katsoa, että pappa jaksaa olla iloinen, ja varmasti onkin. Se elää niin hetkessä. Pystyisinpä mäki samaan.

Atte (onnea, pääsit mun vuodatusblogiin nimellä :) sano eilen että oon silti reipas ja ilonen tilanteeseen nähden. Ihminenhän tottuu näyttelemään ja valehtelemaan, kun tarve on. Joskus on sitten tullut valehdeltua turhaan, kun se jää päälle.

"Pinja, laita se valo pois" mm.. Vanhemmat ajattelee että Pinja on pikku-tyttö, vasta noin 13-vuotias, ja hänen elämän kohokohtia on esimerkiksi ylä-asteelle meno. Voi kuinka sydäntä raastavaa olisi, jos ne tietäis, mitä tekisin ilman teitä. Listaan tähän teidät, tai ainakin suurimman osan.. Sori jos unohdin nimesi, en tarkottanut.

Te kaikki tärkeet, makaan täällä kuilun pohjalla, kädet ylöspäin suunnattuna, ja te kaikki yritätte tarttua niistä kiinni ja vetää mut pois. Ansku, Joni, Nigo, Atte, Miro, Jussi, Juha ja Jimi ootte tärkeitä kaikki, ja tunnen teidät kaikki vaan 1-14 päivää, joten ootte tosi uusia enkeleitä.

<3

Kirjoitettu 21.07.09 klo. 23.34 käsin  paperille

Sitten tulikin tämä ikävin osa, eli helvetillinen Juhannus.

Mentiin koko porukalla mummun ja papan mökille maaseudun rauhaan, ja siinä sitten päätin että jään sinne yöksi. Muut ei tosiaankaan halunneet jäädä, mutta itse jäin yksin mummun ja papan kanssa.

Mentiin sitten kummisetäni luokse ja kaikkea kivaa. Kun palasimme mökille, menin yläkertaan koneelle. Pian dataamiseni sai keskeytyksen, kun pappani huusi alakerrassa "minä en kuole, en kuole" Sydän hyppäsi kurkkuun, ja menin kaksi porrasta kerrallaan alakertaan. Näin hidastettuna, kun mummu ja pappa istuivat pöydän ääressä, itkien molemmat äänettömästi. Yritin vain hymyillä, kunnes minulle selitettiin, että mistä oli kyse.

"Pappahan syö nyt 15 lääkettä päivässä. Ja lääkärit on antanu sille sen tiedon, että sillä on kuukausi pari elinaikaa."

Sillon, sillon kaikki mureni. Mulla teki mieli vaan hakata itseni kuoliaaksi, teki mieli lyyhistyä maahan, juosta pois, mutta mä vaan istuin siinä, ja hymyilin. Hymyilin! Seuraavaksi sainkin kuulla kuinka tärkeä olen, ja että pappa vannoo että löydän ihanan miehen, ja että perin mökin siskojen kanssa. Mun maailma oli murusina siinä pöydällä. Teki mieli näyttää kuinka heikko olin, kuinka palasiksi tämä kaikki sai mut. Teki mieli haudata pää käsiin, itkeä, eikä koskaan lopettaa. Teki mieli soittaa yhdelle ainoalle nettikaverille ja itkeä puhelimeen, saada sääliä, saada joku joka ymmärtää kuinka vastuutonta oli kertoa minulle tämä kaikki, jättää mut yksin asian kanssa. Ne ei tainnut tajutakkaan mitä tää kaikki jätti muhun.

Nyt, kuukausi ja risat sitten, tämä jälki on minussa edelleen. En katso ihmisiä silmiin, en jaksa elämää. Joka aamu, joka silmien sulkeminen ja aukaiseminen on yhtä helvettiä. Tiedättehän sen palan kurkussa, joka tuntuu joskus, kun on alkamassa itkemään? Kuvitelkaa se kokoajan, joka paikkaan. Teidän pitää ymmärtää, että mun on lähdettävä tän asian takia. Mä en selviä ilman pappaa. En pysty katsomaan, kun äiti, joka on sen tytär, hymyilee ja nauraa, tietämättä asiasta mitään. Tai kun kummisetäni kysyy papalta vointia, ja hän hymyilee ja naureskelee. Kun mummu yrittää katsoa silmiin, kun siskon poikaystävä sanoo että pappa on kova jätkä. Nään itseni itkemässä hautajaisissa etupenkissä, nään kun kaikki saa selville sen että tiesin kaiken, nään, että minut laitetaan psykiatrille, nään että kun seiska alkaa, kaikki on helvettiä jos elän.

Auttakaa.

Noniin, tästä sen kaiken pitäisi lähtä. Ensin pitäisi vain miettiä, että mistä aloitan.

Noniin, mä aloitan vaikka ensin vähän pohjustamalla tätä kaikkea, että kuka olen, ja mistä kaikki alkaa. Loppu onkin aivan auki, ihan loppuun asti.

Eli oon sellanen 12-vuotias tyttö Oulusta, jolla on ihan mukavasti erilaisia ongelmia, esim. verraten kavereiden ongelmiin. Olenkin alkanut luokittelemaan ihmisiä kahteen eri ryhmään, kuplassa eläviin, ja tuskassa eläviin. Ne ihmiset poikkeavat täysin käytökseltään, ja ongelmiltaan toisistaan. Alkakaa itsekkin luokitella ihmisiä niin, niin näette todellisia eroja heissä.

Hm, voisin vaikka aloittaa itse ongelmien syntymisestä. Niinkin kaukaa kuin Huhtikuusta 2009. Silloin tosiaan olin kutosluokkalainen, iloinen, reipas, pirteä, suosittu, rikas, hauska, ja kaikkien kaveri. Eräänä päivänä suunniteltiin sitten siinä kavereiden kanssa bileitä, ja oltiin juuri lähdössä koteihin, kun eräs poika sanoi, että näytän ihan hylkeeltä. Minä, joka en koskaan ollut mitään haukkuja saanut, hiljenin täysin, aivan mykistyin. No, eipä hän kai minun odottanut mitään puhuvankaan, niinpä jatkoimme kävelemistä pyörille. Sitten, kun pihalla puhuin poikaystäväni kanssa puhelimessa, yksi paras ystäväni sanoi sille pojalle, että mieti, jos minun poikaystävää ei olekkaan. Sitten he yhdessä nauroivat ajatukselle, kun tulin, ja selostin kaikkea, että minulla on kiire kotiin, että poikaystävä odottaa. Sitten tämä poika, sama poika sanoi vielä, että sinustakin on alkanut kulkea juoruja, että kysy vaikka yhdeltä ystävältäni. Sitten kaikki lähtivät, ja jäin pihalle seisomaan, ja miettimään, että mitä ihmettä tässä tapahtuu. Sitten toki soitin ystävälleni, ja hän myönsikin asian suoraan. Silloin minulle tuli jo karkea pettymys, pieni maailmani sortui. He, kaikki ystäväni, puhuvat seläntakana paskaa minusta. Silloin itkin suuria mustia ripsivärikyyneliä ja nöyränä mietin, kuinka pieni maailmani oli ollutkaan. Pyöräilin yksin kotiin, ja jätin poikaystäväni, koska mikään ei tuntunut enään oikealta. Poistin suurimman osan kavereiden meset, ja surin loppuani tähtitaivaalla, tiesin jo silloin, että tästä alkoi kaikki paha. Menin kouluun mustat farkut päällä, ilman meikkiä, hiukset ja  villapaita pörröllään. Oli oikein kaunis kevätpäivä, mutta tiesin, että tulisin olemaan surullinen. Kaverit koittivat olla kuin ei olisikaan, ja loput jotka eivät tienneet asiasta, ihmettelivät nöyrää ja hiljaista olemustani, mitä minulle oli tapahtunut. Yritimme sopia ainakin kolmesti asiaa koulussa, mutta oli tämä yksi, todella huomion kipeä tyttö, joka tuli kokoajan minun, sen tytön jolle soitin, ja sen pojan väliin. Hänelle ei käynyt enään päinsä, että minä olisin samassa asemassa kuin ennenkin, ylpeä ja rakastettu. Hän halusi että minua inhotaan. Lopulta, sain sovittua sen tytön kanssa jolle soitin, ja hän oli minun puolella. Pian puolet tulivatkin peliin, neljä vastaan 19. Minun puolella oli paras ystäväni, parhaan ystäväni ystävä, ja parhaan ystävän ystävän ystävä. Silti tunsin olevani yksin. Niin monta surullista, suurta ja epätoivoista  kyyneltä vuodatin sinä päivänä. Itkin aina, itkin kokoajan, milloin itkeä saattoi. Ruokalassa itkin pää kumarassa, eikä kukaan tullut taputtamaan minua selkään, tai sanomaan että kaikki onnistuu vielä joskus. Opettajamme ei huomannut mitään, kotona en kehdannut kertoa, enkä itsekkään tiennyt miksi. Kerran jopa tämä huomionkipeä tyttö järjesti yhden haavoja jättäneen kohtauksen, jossa hän huusi kaikkien edessä, että on kuullut että haluan tappaa hänet. Siinä vaiheessa minulle riitti, teki mieli viheltää peli poikki, tai huutaa jotain. Mutta kehoni toimi itse, otti pari askelta taaksepäin, ja menin polvilleen. Tyttökin säikähti, ja sanoi että, pahoittelee jos loukkasi, mutta että hän oli kuullut niin. Sitten lintsasin ensimmäisen kerran tunnilta, koska en pystynyt katsomaan enään niitä 22 ihmistä silmiin, jotka juorusivat minusta oikein kunnolla. Kyyneleet nousevat silmiin vieläkin, lähinä huvituksesta, että kuinka pieni, ja viaton maailma mulla on ollu joskus.

Sitten tässä välissä oli kaikenlaista, kai me saatiin jotenkin korjattua asiat, vaikka mikään ei tuntunut enään samalta. Olihan tässä luokkaretki, jolloin hetkeksi taas nousin pilviin, mutta laskeuduin kaikkien ilkeiden huomautuksien johdosta. Sitten oli päättäjäiset, ja oli tosi hauskaa, kävin jopa entisten kavereiden kanssa jätskillä ala-asteen loppumisen puolesta. Muttta ei, en vaan saa enään koskaan sitä fiilistä takasi.

Hmm..seuraavalla kerralla kirjotan sit tänne juhannuksesta yms.